Merkittävä korkeimman oikeuden tuomio koskien työaikasidonnaisten työsuhdesaatavien vanhentumista
Korkein oikeus antoi 12.2.2018 merkittävän työoikeudellisen ennakkopäätöksen KKO 2018:10 koskien työaikasidonnaisten saatavien vanhentumista. Ratkaisu linjaa työsopimuslain mukaisen viiden vuoden vanhentumisajan soveltamisalaa suhteessa työaikalain kahden vuoden vanhentumisaikaan. Ratkaisun myötä työaikalain kahden vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan kaikkiin työaikasidonnaisiin korvauksiin riippumatta siitä, onko näistä korvauksista sovittu työehtosopimuksella vai ei.
Työsopimuslaki sisältää yleisen palkkasaatavia koskevan vanhentumissäännöksen, jonka mukaan työntekijän palkkasaatava lähtökohtaisesti vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä. Lakia koskevissa esitöissä on todettu vanhentumisajan koskevan myös työehtosopimuksesta ja työsopimuksesta johtuvia saatavia. Työaikalaki puolestaan sääntelee työaikaa ja siltä maksettavia korvauksia sisältäen määräyksen, jonka mukaisesti oikeus työaikalaissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.
Valtaosassa työehtosopimuksia on määräyksiä työajoista ja työajalta, kuten ilta- ja yötyön ja ylitöiden ajalta, maksettavista korvauksista. Kyseessä ovat riidatta palkkasaatavat. Kyseessä ovat kuitenkin myös riidatta työaikaan perustuvat saatavat. Näin ollen sekä työsopimuslain että työaikalain toisiinsa nähden ristiriitaiset vanhentumisajat voisivat säädösten sanamuotojen perusteella tulla sovellettaviksi.
Työtuomioistuin on vakiintuneesti ratkaissut ristiriidan siten, että vanhentumiseen on sovellettu työsopimuslain mukaista viiden vuoden vanhentumisaikaa (TT 2006-88, TT-2006-106, TT 2009-8). Työtuomioistuin on varsin kategorisesti asiaa tarkastellen noudattanut linjausta, jonka mukaan työehtosopimukseen otettu kirjaus esimerkiksi ylityöstä on merkinnyt työsopimuslain mukaisen viiden vuoden vanhentumisaikaa ylityöhön liittyvissä riitaisuuksissa. Sillä, onko työehtosopimukseen otettu kirjaus ollut täysin identtinen vai erilainen työaikalain asiaa koskevaan säädökseen nähden, on ollut vailla merkitystä. Oikeuskirjallisuudessa on asia nähty vastaavin tavoin (mm. Tiitinen – Kröger: Työsopimusoikeus).
Korkein oikeus oli asiasta toista mieltä. Vanhentumisasiaa käsitellään tuomion kohdasta 49 lukien. Tuomion mukaan työaikalain kahden vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn. Tämä riippumatta siitä, onko asiasta sovittu jotain työehtosopimuksessa vai ei. Asian kannalta ei myöskään ole merkitystä sillä, vaikka työaikalaissa ei olisi suoranaisesti säädetty kyseisestä työaikaan liittyvästä yksityiskohdasta. Ratkaisevaa on vaatimuksen sidonnaisuus työaikaan.
Tuomio on voitto työnantajille työntekijöiden kustannuksella. Suhteessa aiempaan oikeustilaan tuomio rajaa työntekijöiden mahdollisuuksia menestyksekkäästi vaatia työnantajalta työaikaan liittyviä palkkasaataviaan noin kolmella vuodella.
